Paras versio itsestäni.

Istun Lasipalatsin kahvilassa santsikuppi teetä edessäni, treenikassi vieressäni, nuhjuiset duunivaatteet ylläni ja ihmettelen. Itseäni, maailmanmenoa, mennyttä, tulevaa. Tähän hetkeen juuri nyt on vaikea jostain syystä pysähtyä. Maailma ikkunan toisella puolella pyörii ja vilisee, Mansku kuhisee päivästä toiseen samaan hektiseen tahtiinsa. Mä olen paikoillani mutten siltikään tässä. 

Mieli on ollut muualla jo pitkään, vaikea asettua takaisin toiveikkaista pilvilinnoista omaan voipuneeseen nahkaani ja herätä vallitsevaan hetkeen. Levoton. Tyytymätön. Väsynyt. Epäröivä. Lannistunut. Mulla on suunta mihin mennä, tavoitteita mihin tähdätä, unelmia mitä toteuttaa. Mutta... Riittääkö voimat? Riittääkö aika? Riittääkö kärsivällisyys? 

Uppoudun usein haaveisiini, enkä haluaisi irrottautua niistä kun todellisuus käy liian puuduttavaksi. Niissä haaveissa mä olen elinvoimainen, onnellinen, rauhallinen, aikaansaava yhden naisen armeija, kun taas reaaliajassa vain lopen uupunut, saamaton, huonosti nukkuva, sekava, paska versio itsestäni.

Nihkeintä tässä tilassa on se fakta, että tiedän musta olevan parempaan, tiedän mulla olevan avaimet onneen, tiedän pystyväni enempään. Mä oon vaan lukossa. Tai ennemminkin hukassa. Mulla on ikävä itseäni. Sitä parasta versiota itsestäni. Haluan sen takaisin. 

Tämän blogin myötä mä lähden tutkimusmatkalle, etsimään ja löytämään sen parhaimman itseni. Missä ja milloin se tapahtuu vai tapahtuuko koskaan, aika näyttää, mutta tiedän, että ainoa keino päästä taas lähemmäksi syvintä sisintäni ja itseäni käy kirjoittamisen kautta. 

Joten nyt hulautan viimeiset tipat teestäni alas ja lähden hitusen kirkkaammalla mielellä ulos syksyiseen viimaan, kohti salia, hakkaamaan mieleni tyhjäksi ja unohtumaan hetkeksi jonnekin virtaavan hien, iskujen mätkeen ja nekkailuhanskojen pistävän löyhkän välimaastoon. The story begins...