Paras versio itsestäni.
Istun Lasipalatsin kahvilassa santsikuppi teetä edessäni, treenikassi vieressäni, nuhjuiset duunivaatteet ylläni ja ihmettelen. Itseäni, maailmanmenoa, mennyttä, tulevaa. Tähän hetkeen juuri nyt on vaikea jostain syystä pysähtyä. Maailma ikkunan toisella puolella pyörii ja vilisee, Mansku kuhisee päivästä toiseen samaan hektiseen tahtiinsa. Mä olen paikoillani mutten siltikään tässä. Mieli on ollut muualla jo pitkään, vaikea asettua takaisin toiveikkaista pilvilinnoista omaan voipuneeseen nahkaani ja herätä vallitsevaan hetkeen. Levoton. Tyytymätön. Väsynyt. Epäröivä. Lannistunut. Mulla on suunta mihin mennä, tavoitteita mihin tähdätä, unelmia mitä toteuttaa. Mutta... Riittääkö voimat? Riittääkö aika? Riittääkö kärsivällisyys? Uppoudun usein haaveisiini, enkä haluaisi irrottautua niistä kun todellisuus käy liian puuduttavaksi. Niissä haaveissa mä olen elinvoimainen, onnellinen, rauhallinen, aikaansaava yhden naisen armeija, kun taas reaaliajassa vain lopen uupu...